Indoeuropeistiikka

Indoeurooppalaisen kielikunnan eri haarojen likimääräinen nykyinen levinneisyys niiden alkuperäisillä puhuma-alueilla Euroopassa ja Aasiassa:
  Ei-indoeurooppalaisia kieliä
Raidoitetuilla alueilla monikielisyys on yleistä.
Indoeurooppalaisten kielten nykyinen levinneisyys. Tummanvihreällä merkityissä maissa indoeurooppalaiset kielet ovat enemmistön kielinä. Vaaleanvihreällä merkityissä maissa ne ovat virallisina vähemmistökielinä.
Indoeurooppalaiset kielet (vaaleanvihreä) maailman muiden kielikuntien joukossa.

Indoeuropeistiikka eli indogermanistiikka[1] eli vertaileva indoeurooppalainen kielentutkimus on kielitieteen ala, joka tekee indoeurooppalaisten kielten vertailevaa tutkimusta.[2] Indoeuropeistiikka kehittyi varsinaisesti Saksassa 1800-luvun kuluessa, mutta se on sittemmin levinnyt kaikkiin merkittäviin yliopistoihin, kuten Helsingin yliopistoon. Siellä sillä ei kuitenkaan ole koskaan ollut varsinaista edustusta. Alan keskeinen tavoite on aina ollut indoeurooppalaiseen kiekikuntaan kuuluvien kielten yhteisen kantakielen mallintaminen. Tästä kysymyksenasettelusta on sittemmin tullut osa vertailevan kielentutkimuksen yleistä teoriapohjaa, jonka avulla on selvitetty myös muiden kielikuntien, muun muassa uralilaisten kielten historiaa. Historiallisista syistä indoeuropeistiikka liittyy monessa maassa nimenomaan sanskriitin ja intialaisten kielten tutkimukseen, mutta kielikunnan kokonaisuuden ymmärtämiselle sen kaikki muut haarat ovat aivan yhtä tärkeitä.[3]

  1. Janhunen, Juha: Fennougristiikan suhde naapuritieteisiin. Tieteessä tapahtuu, 1996, 14. vsk, nro 7.
  2. indoeuropeistiikka – Tieteen termipankki tieteentermipankki.fi. Viitattu 14.11.2023.
  3. Janhunen, Juha: Indoeuropeistiikan uusi avaus Helsingin yliopistossa. Tieteessä tapahtuu, 2/2014.

Developed by StudentB